»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille. Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen. Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen eläissäni tuntenut — rakkautta.»
»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti. »Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»
Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.
Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden muuttua vieläkin enemmäksi.
Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen keskinäinen rakkaus.
Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa, ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä seurauksia!
Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.
»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä rakastumaan kuin unohtamaankin!»
De Tanyn tytär punehtui.
»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill», vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi, niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»