Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja suuteli häntä.
»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle. Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»
Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi, joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille, jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.
Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta, että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan kannattajani puolelta.
Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.
Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä paljon vaaroja.
»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua saattamassa olisi armeija».
»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».
Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään, pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan hänen äitinsä ruokasäiliöön.
Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.