Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin vahtipäällikölle.
Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:
»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.
Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan, ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja huusi töykeästi:
»Keitä olette?»
»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.
»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»
»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».
»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen, ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä tanaan.
Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman keihäänsä tanaan.