Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain. Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät ahdistamaan toisiaan miekoilla.
Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.
Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.
Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen sydämeensä.
Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.
Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava, ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli lopputulos alunperin selvä.
Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui heidän sisälmyksiinsä.
Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin luokse.
»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»
»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa loppuun saakka.»