Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea, ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan. Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei ollut siitä varma.
Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt. Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli todellakin ystävyyttä!
Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.
Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut itselleen selittää.
Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean ikkuna-aukon kohdalle.
Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin, kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.
Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi hänet.
Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään keskelle huonetta.
Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle henkipaton jättiläisruhon alle.
Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa henkitorven.