»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan pimeän onkalon ammottavan suun.
Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.
»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»
»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista. »Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.
Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi vielä miehen kädessä.
»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»
»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan häntä vasten.
Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten, että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»
Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen pimeyden suojassa.
»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»