»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi, että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen puolustanut sinua niin kehnosti.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä sellaista miestä.»
Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta kuin ystävän ja suojelijan tunteita.
Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.
Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan, että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.
»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä — »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».
Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä, kylmässä käytävässä.
»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä läheisyydessä on portaat».
Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.
Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti: