»Joan de Tany.»
»Niin, Roger de Condé, mitä haluat?»
»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun kaltaistasi».
»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».
Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän, Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut, sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa, jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton riippumassa hirsipuussa.
Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä; nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.
Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui, avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen, ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.
»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia luitansa.
»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.
»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»