»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»
Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään kiinnitettyjä marmoritauluja.
»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman, hiukan naurahtaen.
»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat Roger de Condén uljaat kasvot».
»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet turvassa isäsi saleissa.»
Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.
Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.
»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman ratsuja?»
»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi linnaan», vastasi Norman of Torn.
Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui raikkaaseen yö-ilmaan.