Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä ollessaan Waldo oli innostava näky.
Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen, etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin kielekkeeltä toiselle.
Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen rajusti.
Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa, miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa millekään muulle kuin pelolle.
Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden, hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo Emerson kiskoi itseään ylöspäin.
Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä tavoittaa häntä nilkasta.
Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle kammottavasti luistavalta tangolta.
Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.
Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan. Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä. Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.
Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus: kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.