Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.
Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.
Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.
Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän suojattomaan kalloon.
Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.
Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki. Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä, takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.
Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.
Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?
Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä vastaan.
Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon, viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.