Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki, kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»
Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.
Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä maisemaa.
Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.
»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen — tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle — hm — pukeutumaan?»
Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.
Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt — hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut millänsäkään.
Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.
Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.