Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.
Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan käsittää.
Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen kauneutta.
Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi. Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.
Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot, sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat jalkansa nousivat ja laskivat.
Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen — rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.
Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin, purskahtivat he hilpeään nauruun.
»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan», huudahti tyttö.
Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.
»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta nyt alan sinua palvoa.»