Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja juoksivat Thurgin väkeä vastaan.
Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.
Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.
Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.
Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.
Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä tanssin voiton kunniaksi.
Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.
Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien, milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen tarkasti.
Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.
Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt, mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.