Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet! Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.
Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä, koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten, halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.
Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa — kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka huimat viholliset.
Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja, ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä soturia vastaan.
Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään, sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.
Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät, ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?
Pian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.
Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana. Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle, sitten toiselle sivustalle.
Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen. Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä hänen henkitorvestaan.
Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.