Thandar naurahti.
»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».
»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori. Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät olennot maan päältä.»
»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar. »Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin, ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.
Nadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.
»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota tyyntyäkseen.»
NELJÄS LUKU
Taistelu
Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat olivat menneet.
Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia, ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa vauhtia luolille.