— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se oli?»
Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.
Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.
Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen hartioittensa ympärille.
»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja ihan vaaraton meille.»
»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet, linnut, kaikki.
— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.
— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä, joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan sitten tapahtui.
- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion huojuvan?»