Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta hengissä.
Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta — elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.
Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa. Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen kimppuun.
Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola, ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla, jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.
Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.
Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa, karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui taistelemaan.
»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»
Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.
»Minä olen Thandar», vastasi hän.
Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.