Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.
Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.
Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän pääsisi niiden ohitse?
Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle. Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin vaaraan antautumatta?
Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä, mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen. Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset, ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai karkeasti veistetty ihmisenkuva.
Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen. Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen. Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi. Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään tähdikkäällä taivaalla!
Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä, ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin. Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.
Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi, mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.
Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti, vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä olevaan tehtävään.
Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.