Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja viattomuutta.
Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä hilpeästi nauraen.
»Hyvää huomenta», sanoi Waldo hyvin totisena.
Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.
Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti ummistetuille silmillensä.
Sitten tyttö sukelsi vilpoiseen veteen ottamaan aamukylpyään.
Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.
Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu. Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.
He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.
Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään — tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas ja kömpelö kyetäkseen siihen.