Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma, ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi, ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä eikä uunia.
Mutta kauan hänen ei tarvinnut ihmetellä.
Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo Emersonin katsellessa kauhistuneena.
Waldo kääntyi toisaalle ellottavan inhon vallassa.
Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt. Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa, mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän voinut ajatellakaan ruokaa.
Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi, että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.
Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi. Waldon kielitaito edistyi ripeästi.
Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.
»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.
— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.
Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.