— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla sinua muuta kuin kaukaa.
— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen kauheasti.
— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»
Waldo Emersonia puistatti.
»Kuka ja mikä on Nagoola?» tiedusti hän.
»Etkö tunne Nagoolaa!» huudahti tyttö ällistyneenä.
»En siltä nimeltä», vastasi Waldo.
»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.
»Kas tuolla», kuiskasi hän, »on Nagoola nyt».
Waldo katsahti hänen osoittamaansa suuntaan.