Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.
Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.
Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»
Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen mieleensä.
Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen
Waldon puoleen.
»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää
Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»
»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun minä olen luonasi».
»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»
»Ni-iin», myönsi Waldo hiljaa.
»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»