»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt panttereihin.»
»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä tappanut?»
»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni pantterien lukumäärää.»
Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.
Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää. Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja miehuutensa merkiksi.
Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan näköisenä.
»Miten sinä niitä tapat?» supatti hän. »Kerrohan!»
Silloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi, minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.
Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.
Tyttö toisti pyyntönsä.