»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.
»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»
»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».
»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»
»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»
»Kyllä», jupisi tyttö.
Kohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.
Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin, että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?
Vihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»
»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»