»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.
»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»
Waldoa puistatti.
»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.
»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.
»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin yhden heimon väkevimmistä miehistä.»
»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.
Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa, Massachusettsissa.
Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä. Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä peittelemättä ylpeillyt.
Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.