Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta. Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli milloinkaan osannut kuvitellakaan.
Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti hänen kansansa kylän olevan.
He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.
Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut, vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan kyennyt hillitsemään itseään.
Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli hän heti hulluksi kauhusta.
Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle, päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin päin.
Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi — silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva Waldo — oli hirvittävämpi.
Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.
Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan. Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.
Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen muutamia tunteja aikaisemmin.