Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat, rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun pyrkiä piiloon.
»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.
»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki tiehensä.»
He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi, ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä pimeästä joka hetki.
Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa, ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi tytön korville.
»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»
»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu on hyvin harvaan asuttua.»
Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään luolassa.
Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa mukavammilla vuoteilla.
Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.