Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia, kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä. Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.
Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon nuoren miehen seuraan.
Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.
Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen, ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.
Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.
Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa — mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet eriskummainen halu karttaa Waldoa.
Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan, mikä kuitenkin oli mahdotonta.
Heidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.
Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.
Häneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.