Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain uneksineensa.
»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja siitä, mitä teet heille huomenna?»
»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.
Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.
Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.
Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.
Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.
Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä maassa.
Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.