Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies, joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.
Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.
Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.
Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.
Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin kourin oli tarttunut Nadaraan.
Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen kauan käyttämättä olleet torahampaansa.
Hän unohti miekan, kilven ja keihään.
Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus, joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.
Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.
Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.