Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva. Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin, kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.
Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.
Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.
Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta nähdessään Waldon.
Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.
Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.
Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä. Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt luolatyttö — Nadara.
Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.
Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.
Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.