KAHDEKSAS LUKU
Nadara jälleen
Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.
Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa troopillista viidakkoa.
Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä vuorilla että laaksoissa.
Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa. Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä vaaratta maihin vastaisella rannalla.
Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle, hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli syöpynyt samanlainen polku.
Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon — sekä ihmisten että eläinten.
Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.
Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.