Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä, nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.
Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.
Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.
Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä oloja.
Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se, että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan järkeillyt johdonmukaisemmin.
Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä, ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä kuten lapsi takertuu uuteen leluun.
Palatessaan metsästä aukealle hän vei keppinsä muassaan.
Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus, joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen juurtua hänen mieleensä.
Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.
Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.