Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.
Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.
Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa. Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten hän kääntyi katsomaan metsään.
Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon. Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle, joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.
Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä, jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.
Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä, siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.
Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.
Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta laajalle, kauniille ylängölle.
Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.
Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta. Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä, kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.