Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja — oli hänestä mahdoton.
Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten rakentamaa — mutta turhaan.
Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.
Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa, seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle tasangolle.
Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja mehiläiskennossa.
Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien ihmisolentojen asumuksia.
Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui arkana tähyilemään ympäristöään.
Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.
Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta, kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt jonkun olennon liikkuvan metsässä.
Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen otus.