Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja aarniometsän kuohkeaan maahan.
Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia, joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.
Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen saavuttaisi Nadaran.
Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta äskettäin heränneestä miehuudestaan.
Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan aamuun saakka.
Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa hitaammin.
Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten, jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle, jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja sieltä joelle sekä kahlaamolle.
Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin. Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman vainuamisen.
Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.
Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa, joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin kamalaa toimitusta.