Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä. jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.
Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.
Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.
Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja jälkiä myöten kuin tähän saakka.
Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla, vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.
Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.
Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui heidän jälessään.
Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.
Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan mutaisen kaistaleen.
Mutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.