Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.
Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.
Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera, karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.
Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen säilyäkseen hengissä.
Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.
Hän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.
Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen kammottavan pimeässä päässänsä.
Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan. Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.
Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt hänet luotaan, halveksi häntä.
No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja lähti astelemaan heimonsa kylään päin.