Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön taakka oli vierähtänyt pois.
»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.
»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.
»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun — »arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi kylän luokse».
Nadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.
»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään, mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt mielestäni.»
Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet muutamissa kuukausissa?
Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin seikkoihin.
»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»
»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»