»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi, halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen hänelle.»
Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin sen Waldolta.
»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»
»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»
Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut Thandaria niin tylysti.
He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.
Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.
Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva sananvaihtonsa ei uusiintunut.
Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.
Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.