Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.
Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä, ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine merkitsi hänelle.
Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa, tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.
Vihdoin hän teki aukon aitaan.
»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»
Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava, surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.
Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.
Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.
»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.
Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.