»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»
Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin. Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun itkun puistattamana.
Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.
«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.
Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.
»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.
Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli, joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä silmiä.
»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä lähden pois?»
Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä leimusivat kyynelten lävitse.