»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin, ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.
Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.
»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan kotiisi!»
Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta. Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»
Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar, luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella, sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa tytön suulle.
Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja rantakaistaleen.
Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.
»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.
»Minua peloittaa», valitti Nadara.