Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia, ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien ylitse.
Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle. Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta katsottuna.
Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin, silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen välitse näkynyt vain osittain.
Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.
Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen kasvoihinsa.
»Mitä nyt, Thandar?» tiedusti hän. »Mitä näet?»
»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua etsimässä.»
»Entä haluatko sinä mennä?»
Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan sanattoman surkeuden ilme.
Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista, itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.