»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»
Tyttö ponnahti pystyyn.
»Enkö sinun tyttäresi? Kuka sitten olen?»
»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme. Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni, sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»
Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun tavun.
»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat tuhlata rakkauttaan.
— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.
— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.
— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.
— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.