Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.
"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin, näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.
Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.
Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.
Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.
Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita, kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita. Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.
Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi hän minulle paperilapun.
"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.
Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:
"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki, jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista. Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.