Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.
Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin — vähän toista metriä, pehmeälle hiekkapohjalle.
Nuorukainen tuli perästäni.
"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun paikoilleen."
Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä, ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.
"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat Omeania."
Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään, juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman taikauskomuurin suojassa.
Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.
Eri rodut olivat ikimuistoisista ajoista käyneet sotaa keskenään, ja kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.
Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti. Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?