Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja vahtimiesten datorin majapaikalle.
Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.
Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa ilmeisesti epäillen.
"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.
"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.
Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut. Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma onnistui.
"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."
"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä suurimman osan."
Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen ensisyntyisten vankina.