Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa. Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen Marsin sikeään uneen.
Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi sulkeutui hänen jäljessään — olimme yksin aamuun saakka.
Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia, risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle, joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen. Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen oli todellakaan tarpeen?
Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle näkemiäni aluksia.
"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan." Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli. Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla heliumilaisten kanssa.
Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.
Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.
Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."
Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet vierelleni seinän harjalle.
"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt", sanoin.